Niin maan päällä kuin taivaassa

Lauantaiaamu. Lähdettiin tyttären kanssa kohti koulun kevätjuhlaa. Kevätjuhlaan sai osallistua vain yksi vanhempi ja sovittiin, että äiti osallistuu. Katselin koulun pihassa, kun tytär lähti kävelemään kohti omaa luokkaa. Tyttären koulu on siis sama, jossa Matiaskin aikoinaan oli. Tuijotin koulun pihaan ja mietin, että mun pitäisi nyt olla työntämässä Matiasta pyörätuolissa kohti omaa luokkaa.

Hyppäsin takaisin autoon ja aloin itkeä. Lähdin ajamaan kohti hautausmaata, kun mun pojan kevätjuhlat oli siellä. Yritin pidätellä itkua, että näen jotenkin eteeni. Kyykistyin Matiaksen haudan eteen ja sanoin: ”Moikka isin vauvapoika, hyvää kevätjuhlaa sinne taivaaseen” Mitään muuta en saanut sanottua. Voi, kun osaisin kuvailla sen tunteen. Tyhjä katse hautakiveen, lohduton itku ja miljoonat kyyneleet. Se on niin jumalattoman raadollista. Ihan kuin sun sisällä ei olisi mitään, ihan kuin sulta vietäisiin sinä hetkenä ihan kaikki. Se kaikki elämän roihu, elämänhalu, voima, tahto ja asenne mitkä mussa on, riisutaan oman pojan haudan edessä.

Mietin, että elämässä voi olla aika paljon kontrastia. Yhden lapsen vien koulun kevätjuhlaan, toista lasta menen katsomaan hautausmaalle. Kevätjuhlat oli mun elämässä ekaa kertaa niin maan päällä kuin taivaassa.

Pääsin takaisin kotiin, katsoin Matiaksen kuvaa seinällä ja itkulle ei meinannut tulla loppua. Matiaksen kuvakin muuttui jotenkin niin eläväiseksi. Ihan kuin poika olisi ollut läsnä. Tuo pieni vakavasti sairas erityinen poika toi eläessään rauhan ja turvallisuuden tunteen mun elämään ja sydämeen. Matiaksella oli ainutlaatuinen ja erityinen tapa rauhoittaa aina se tila missä hän oli. Siksi mun sydän on ollut 9-kuukautta levoton, kun jäljellä ei ole enää kuin rakkaus ja muistot.

Kaikesta kivusta ja ikävästä huolimatta, olen kuitenkin onnellinen siitä, että Matias on nyt paikassa, jossa hänellä on hyvä olla. Millään muulla ei ole väliä. Ihmiset puhuu aina, että suru muuttaa muotoa ja ajan kanssa helpottaa. Mä olen sitä mieltä, että mun sydämeen lyötiin puukko tiistai aamuna 7.9.2021 ja se on mun sydämessä niin syvällä, että se ei lähde vetämällä pois. Ei mun eikä kenenkään muun toimesta. Ei tänään, ei kuukauden tai vuoden päästä, ei koskaan.

Ja edelleen kaiken sen kivun ja ikävän keskellä olen ylpeänä ja onnellisena muistellut mun ja Matiaksen erityistä matkaa. Se tahto ja voima mikä meissä oli. Se elämänhalu, taistelu ja se liekki mikä meissä paloi, ei sammu koskaan. Meidän rakkaus ja liekki on ikuinen. Me oltiin ja ollaan voimakastahtoiset isä ja poika! Jos elämä laittoi toisen polville, niin toinen nosti pystyyn. Me ei puhuttu vaan me tehtiin. Mitä korkeampi este, sen parempi.

Ääretön rakkaus ja yhteenkuuluvuus aiheuttaa äärettömän kivun ja ikävän. Vaikka mun sydän on lävistetty, niin mä jaksan elää ja mennä eteenpäin, koska mä olen Matiaksen iskä!

Elä lujasti rakastaen!

Puoli vuotta Matiaksen kuolemasta ja nyt alkaa todenteolla ymmärtämään minkä tyhjyyden se on jättänyt mun elämään. Viime aikoina olen miettinyt paljon mennyttä elämää Matiaksen kanssa. Onneksi me elettiin ja rakastettiin niin täysillä, että nyt ei tarvitse miettiä etteikö olisi kaikkea tehty.

Mutta se tyhjyyden tunne! Sitä voisi kuvailla niin, että haluaisin kovasti olla kokonainen, mutta en vaan siihen pysty. Matias oli puolet musta ja en vaan saa sitä menetettyä puoliskoa enää täytettyä. Matias teki musta tärkeän. Mä sain olla pojan jalat ja kädet, kun Matias ei itse liikkunut. Mä sain toteuttaa jalkapallon pelaamiset, polkupyöräilyt, uimiset, trampoliinilla hyppimiset, pulkalla laskemiset, kaiken, ihan kaiken. Mulla oli valtava energia, halu ja voima tehdä kaikki Matiaksen puolesta. Ja sen kaiken tein rakkaudesta, valtavan suuresta rakkaudesta omaa poikaa kohtaan.

Ja se ikävä ja kaipuu! Se kalvaa niin syvältä sydämestä, että joskus tekisi mieli yrittää juosta niitä karkuun. Eikä mun tietenkään tarvikaan yrittää täyttää sitä menetettyä puoliskoa enkä siihen ikinä pystykään. Se on vaan nyt iskenyt vasten kasvoja, kun tajuaa, että sä et ikinä enää ole sama mies, isä ja ihminen.

Kävin tänään Matiaksen haudalla ja kun olin lähdössä pois, niin näin mielessäni Matiaksen itkevät kasvot. Matias ei siis muutamaa elämän ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta itkenyt. Ne kasvot itki ikävää mua kohtaan. Mä sanoin Matiakselle, että älä rakas poika itke, kaikki on hyvin. Sanoin, että älä ikinä murehdi iskää. Vaikka iskästä on enää puolet jäljellä, niin siinä puoliskossa on edelleen se ääretön rakkaus, taistelutahto ja voima mitä oli aikaisemminkin. Isi pärjää, isi pärjää aina!

Ehkä se mitä haluan sanoa sulle, joka luet tätä tekstiä, on se, että rakasta, rakasta niin lujaa kuin pystyt. Rakasta elämää, rakasta lähimmäisiä. Jos pitää pyytää anteeksi, niin pyydä anteeksi. Jos haluat sanoa, että rakastan sinua, niin sano se. Elä tänään, älä huomenna ja älä pelkää menettää. Vaikka sydämen avaaminen avaa sen myös haavoittumiselle, niin avaa se silti. Jos tarvii taistella, niin taistele. Taistele loppuun saakka. Vaikka sulla ei olisi kuolemansairasta lasta, niin älä koskaan äläkä missään tilanteessa vähättele omia huolia ja murheita.

Ja tämä kaikki siksi, että voit joskus katsoa peiliin ja sanoa, että elin, rakastin ja yritin! Niin kuin minä ja Matiaskin.

Ja Matias! Iskä kyllä vielä näyttää maailmalle sen rakkauden, voiman ja elämänhalun mikä mussa on vaikka täällä ilman sua kuljenkin! Senhän mä oon sulle luvannut ja tiedän, että haluat nähdä taas sen saman iskän kuin ennenkin!

Olen niin helvetin ylpeä, että sain ja saan olla sun isä!!

Isän särkyneestä sydämestä

Olin jo ajatellut, että en enää kirjoita blogiin, mutta on niin paljon ajatuksia, joita haluan kirjoittaa.

Aikaa on kulunut neljä kuukautta, kun Matias otti enkeliä kädestä kiinni ja lensi pois. Ei ole kulunut yhtäkään päivää, tuntia tai sekuntia, ettei mun sydän huuda ja ikävöi Matiasta. Se sydän on niin helvetin heikko, se vuotaa verta jokaikinen päivä. Mä olen yrittänyt miettiä, että miten osaisin sanoin kertoa miltä musta tuntuu. Jos joku näkisi mun sisälle, niin varmasti tipahtaisi polvilleen.

Mä olen tehnyt henkistä kuolemaa. Se ääretön ikävä syö mua sisältä. Se nakertaa pienen palan kerrallaan ja jättää jälkeensä aina isomman osan tyhjyyttä. Tyhjyyttä, mikä ei koskaan täyty. Tuntuu siltä, että en ole enää kokonainen ihminen. Ikävä, kyyneleet ja jokapäiväinen havahtuminen siihen, että en näe Matias koskaan, enkä saa häntä enää koskaan syliin. 

Kun Matias eli, niin tuntui pahalta, kun en saanut häneltä kipuja ja sairautta pois. Olisin ottanut sen kaiken koska vaan itselleni, jos vaan Matias olisi saanut elää. Tuntuu, että ehkä ne kivut sitten lopulta siirtyikin muhun. Ne siirtyi suoraan mun sydämeen, koska sinne sattuu, sinne sattuu todella lujaa.

Vaikka tiesin aina, että meillä oli todella erityinen suhde, niin ehkä vasta nyt ymmärtää kuinka merkityksellinen meidän yhteinen elämä oli. Me ei oltu vaan isä ja poika, me oltiin yhtä, koska nyt kun toinen on poissa, niin toisesta on jäljellä enää puolet. Ja se elämä mikä elettiin. Se elämä sisälsi loputtoman määrän rakkautta, mutta se jätti myös paljon arpia ja jälkiä. Sellaisia jälkiä, jotka eivät koskaan parane.

Joskus mietin, että mikä tarkoitus tällä kaikella oli. 8-vuoden jumalaton taistelu elämästä kuolemaa vastaan. 8-vuotta työnsin sairautta syrjään ja yritin mahdollistaa pienelle pojalle mahdollisuuden elää ja kokea. Se kaikki vaati luonnetta, asennetta ja periksiantamattomuutta. Matiaksella sitä oli ja mulla vähintään yhtä paljon. Yhdessä yritettiin ja tehtiin, kunnes yhtenä aamuna kaikki päättyi. Kaiken sen 8-vuoden elämän jälkeen, kaikki päättyi mun käsivarsille. Toinen meistä pääsi taivaaseen, toiselle jäi tyhjä syli täynnä ikävää ja surua.  

Mä en voi vieläkään käsittää, että mä käyn juttelemassa mun omalle 8-vuotiaalle pojalle hautausmaalla. Ei se voi olla todellista. Kun hautausmaa lähestyy, mun kurkkua kuristaa ja kyyneleet nousee silmiin. Jos mä fyysisesti painan 80 kg, niin haudan edessä siitä painosta on jäljellä puolet. Siltä se tuntuu. Joskus mun tekee mieli pyytää Matiakselta anteeksi. Anteeksi siitä, että en pystynyt estämään Matiaksen kuolemaa. Joskus tuntuu pahalta olla haudan edessä heikko. En haluaisi, että Matias näkee itkevän isän. 

Haluaisin, että Matias voisi näyttää kavereille taivaassa, että toi on mun iskä. Se on maailman kovin, sitkein ja periksiantamattomin iskä. Iskä, jolla on suuri sydän ja leveät hartiat, joilla kantaa elämää. Mutta, aina sitä vaan lyhistyy ja ne hartiat ei sitten enää jaksanut kantaa kuolemaa. Tiedän, että on vahvuutta olla heikko ja niin tietää Matiaskin.

Ja kyllä, aika kuivaa kyyneleet, suru muuttaa muotoaan  ja muita kliseitä, mutta nyt ne ei auta. Jos meillä oli kivinen tie Matiaksen kanssa, niin mä jatkan sillä samalla tiellä vielä pitkään. Tiedän kyllä, että sekin polku vielä tasoittuu ja sitä on helpompi kulkea. Vielä joskus on helpompi hengittää. 

Lohtua tuo toivo jälleennäkemisestä. Niin kuin Mikko Harjun laulussa lauletaan: ”Ja ehkä ikuisuudessa vielä joskus kuljen sun kanssa Sä olit timantti jollaista ei pitänyt olla” 

Elämä on opettanut kovalla kädellä, kuolema vieläkin kovemmalla. 8-vuotta selvisin Matiaksen kanssa ja selviän kyllä jatkossakin. Ja tulee vielä sekin päivä, kun kipu helpottaa ja suru muuttuu kauniiksi muistoiksi, mutta se päivä ei ole vielä tänään. 

Kaikki loppuu aikanaan

Niin kuin elämä, kaikki loppuu aikanaan. Tämä blogi on toiminut mulle kanavana purkaa ajatuksiani vakavasti sairaan poikani elämän keskellä. 7.9.2021 Matiaksen matka maan päällä päättyi. Kolme kuukautta sitten pienen pojan elämä päättyi. Siihen päättyi myös kaunis ja vahva tarina pojasta, joka uhmasi ennusteita, taisteli elämästä ja näytti koko maailmalle sitkeytensä ja halunsa elää.

Mä olen kertonut pojan 8-vuoden tarinan ja nyt, kun Matiasta ei enää ole, niin mulla ei ole enää mitään kerrottavaa. Voisin tietysti kertoa surusta, ikävästä ja kaipuusta, mutta myös mun täytyy mennä eteenpäin. Suru kulkee aina mukana ja ikävä myös, mutta nyt on aika alkaa elää uutta elämää. Elämää ilman Matiasta.

Mä yritin elää Matiaksen kanssa täysillä ja mä kerroin meidän elämän juuri sellaisena kuin se oli, iloineen ja suruineen. Siihen elämään mahtui paljon rakkautta, mutta siihen mahtui myös paljon kyyneleitä. Siihen kuului paljon onnellisuutta, mutta myös paljon pelkoa ja murhetta.

Matiaksen tarina on koskettanut monia ihmisiä. Teitä blogin lukijoita on matkan varrella ollut paljon. Tahdonkin kiittää teitä kaikkia meidän matkaa seuranneita lukuisista viesteistä ja kommenteista. Kiitos myötäelämisestä, kiitos tsemppauksesta, kiitos ihan kaikesta. En ole läheskään kaikkiin jaksanut vastailla, mutta jokainen kommentti ja ajatus, jonka olen teiltä saanut, on luettu.

Näihin blogiteksteihin on mahtunut niin paljon tunnetta. Niin vahvoja tunteita. Olen kirjoittanut suoraan ja rehellisesti. Olen kirjoittanut erilaisuudesta, erilaisesta elämästä, mutta kuitenkin elämästä, jota elettiin niin tavallisesti kuin vaan voi. Olen ylpeä ja kiitollinen siitä elämästä, joka mulle ja Matiakselle annettiin.

Kun aina ennen löysin sanat helposti, niin nyt en tahdo niitä enää löytää. Mä kiitän vielä kerran teitä kaikkia lukijoita ja uskon, että Matias kiittää teitä myös. Meillä on edelleen vahva yhteys vaikka Matias taivaasta mua katseleekin.

Rauhallista, onnellista ja iloista joulunodotusta kaikille! Olkoon elämä teille armollinen!

Rakkaudella

Mika ja Matias

Isänpäivän jälkeisiä ajatuksia

Isänpäivä, sunnuntai 14.11.2021. Heräsin aamulla, kun avovaimoni Kati toi mulle kahvit ja kakut sänkyyn. Ihana yllätys vaikka sanoin, että mulle ei tarvi järjestää mitään. Kati oli ostanut mulle isänpäivälahjan ja tehnyt mulle pitkän kortin, jossa oli Matiaksen kuvia ja Matiaksen ajatuksia Katin kirjoittamana. Luin ja itkin. En saanut ensimmäisellä kerralla kunnolla luettua, kun en nähnyt kyyneleiden läpi. Katilla on suuri sydän.

Mun kaikki neljä lasta oli isänpäivänä paikalla. Ja kyllä, Matiaskin. Ei ehkä fyysisesti, mutta meidän kaikkien sydämissä ja ajatuksissa. Vanhin lapseni Aada, joka asuu jo omillaan. Aada, joka myös on aina ollut maailman kiltein ja empaattisin. Aada, joka on näyttänyt, että on jo aikuinen ja osaa huolehtia itsestään. Olen niin ylpeä. Jonne, toiseksi vanhin lapseni. Iskän salihirmu ja hänkin niin kiltti ja empaattinen. Entinen lätkämies, joka luisteli muilta karkuun ja hakkasi maaleja. Ja sitten on Amanda, joka on nyt isin vauvatyttö, kun vauvapoikaa ei enää ole. Mun lapset on herkkiä ja empaattisia. Ja se mitä arvostan eniten on se, että he kaikki ymmärtävät, että maailmassa on muitakin kuin minä itse. Sitten mulla on vielä kaksi muutakin lasta, Oona ja Leevi. Ei biologisesti, mutta mun uusperheessä. Niin ihania, kilttejä ja vastuuntuntoisia lapsia. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut heidät mun elämään.

Amanda oli tehnyt koulussa isänpäiväkortin. Kortin sanoista yksi kosketti sydämeen, se oli sana arvostan. Mietin, että siinä mun vieressä on tytär, jonka on menettänyt veljensä ja Amandan vieressä isä, joka ei varmasti ole niin vahva isä kuin mitä tytär ansaitsee. Sunnuntaina 10-vuotta täyttävä tyttäreni on täyttä kultaa. Iskän tyttö, sydän täynnä lempeyttä ja empatiaa.

Mietin sängyssä, että olisin halunut nousta ylös, nostaa Matiaksen kerrossängyn yläsängystä, kantaa olohuoneeseen ja pitää miehinen juttelutuokio. Siinä me olisi katsottu toisiamme syvälle silmiin ja syvälle sydämeen. Mutta ei, oli vaan kuolemanhiljaista. Lähdin aamusta haudalle. Kun Matias ei pääse mun luo, niin mä menen Matiaksen haudalle vaikka eihän poika siellä ole. Se oli hetki, kun en taas löytänyt sanoja. Itkin vaan. Isänpäivänä lapset muistaa isää, mä kävelin oman poikani haudalle.

Mutta niin kuin olen monesti kirjoittanut, elämä kantaa. Ja niin se kantoi isänpäivänäkin. Selvisin päivästä, mitä olin niin paljon pelännyt. Mutta sen se opetti, että kaikki tulevat juhlat ja juhlapyhätkin olen ilman Matiasta.

Tänään on miestenpäivä. Ei paskankaan merkitystä varmaan kenellekään, mutta mietin, että maailmassa on miehiä ja miehiä. Vaikka Matias oli pieni mies tai poika, niin hän oli enemmän mies kuin moni muu. Ja niin kuin olen tästäkin kirjoittanut, niin Matias oli fyysisesti rikki sisältä ja minä isänä henkisesti. Silti me molemmat tapeltiin elämästä vaikka vähän eri tavalla. Matias näytti mulle, että mä en iskä täältä niin vaan lähde ja mä näytin Matiakselle, että sitten eletään ja sitten jumalauta eletään täysillä!

Matias sai viimein hautakiven. Kävelin haudalle ja aloin itkemään. En voi kertoa miltä tuntuu nähdä oman pojan nimi hautakivessä ja ne päivämäärät, jotka kertoo lyhyestä elämästä. Mutta se lyhyt elämä oli rikas. Ja ne nimet. Matias Henrik Ahonen. Ne edustaa voimaa, periksiantamattomuutta, tahtoa, elämänhalua ja taistelua. Mä kävelen sen hautakiven ääreen, kumarran syvään, koska siinä haudassa lepää kovin mies ikinä! Mun poika!

Matias, isi on sun edessä nöyrä. Mä kunnioitan ja arvostan sua enemmän kuin mitään tässä maailmassa koskaan. Äläkä sä murehdi siellä taivaassa isistä. Sä näytit miten elämää eletään ja mitä on olla vahva. Isi on sitä! Ja isi on nähnyt näitä kiviä tuolla samalla sukunimellä niin paljon ja kyllähän sä ne siellä taivaassa olet tavannut! Voimaa ja tahtoa sieltä ei ainakaan puutu!! Tekisi mieli sanoa, että pitäkää Ahosen lippua korkealla, mutta senhän te teette jokatapauksessa!

Uskalla rakastaa, uskalla luopua

7.11.2021 tulee kaksi kuukautta Matiaksen kuolemasta. Tähän vajaaseen kahteen kuukauteen mahtuu melkoinen tunteiden vuoristorata. Ja kyyneleet, niitä surun, ikävän ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu miljoonia ja miljoonia. Se vahvuus mikä mussa oli Matiaksen eliniän aikana on muuttunut heikkoudeksi. Mutta on myös vahvuutta olla heikko ja sitä mä nyt olen. Nyt on miehestä ja isästä riisuttu kaikki.

Isä ja poika, ikuisesti!

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut Matiaksen kuolema, pukeminen ja viimeinen näkeminen terveyskeskuksen kappelissa, hautajaiset ja muistotilaisuus. Hautajaisten jälkeen tuli jotenkin lohdullinen olo. Aurinko alkoi paistaa, kun olin laskenut pojan hautaan. Matias oli päässyt perille. Haudalla oli alkuun hyvin lohdullista käydä, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Kävelen Matiaksen haudalle, kyykistyn haudan eteen ja purskahdan itkuun. Se itku tulee jostain niin syvältä, että se jopa pelottaa. Samalla tulee sellainen tunne, että kaikki mitä mun sisällä on, tyhjenee siiheen paikkaan. Jos näkisin itseni siinä tilanteessa ulkopuolelta, niin siinä haudalla olisi isä, josta näkyy pelkkä ulkokuori, koska sisällä on pelkkä tyhjyys.

Aikoinaan, kun Matiaksen sairaus selvisi, olisin voinut alkaa vieraannuttamaan itseäni Matiaksesta, suojellakseni itseäni. Sellainen vaihtoehto ei käynyt koskaan edes mielessä vaan se mikä syntyi 7.8.2013, kun Matias syntyi oli rakkaus. Se rakkaus oli molemminpuolista. Se oli pyyteetöntä, se oli niin suurta, että se sai jopa kuoleman odottamaan. Matias tuli kiireellä tähän maailmaan, koska hän varmasti tiesi, että nyt on kiire elää. Mä en työntänyt Matiasta pois, mutta sairauden työnsin. Mä päätin, että me eletään normaalia elämää, vaati se mitä vaan. Matias ei saisi jäädä mistään paitsi ja mitään ei jätetä tekemättä siksi, että papereissa lukee useampi diagnoosi. Kaikki mitä Matias ei pystynyt tekemään, niin mä pystyin.

Kun niin kovasti yritettiin, elettiin ja taisteltiin, niin alkuun oli vaikea hyväksyä, että tulikin asia, jolle en voinut tehdä mitään. Se asia oli kuolema. Meillä on kotona Matiaksen kuva seinällä. Kuoleman jälkeen katsoin tuota kuvaa ja mulle tuli Matiaksen katseesta sellainen tunne, että Matias olisi sanonut, että ”isi, miksi annoit mun kuolla” Mä yritin mielessäni vastata Matiakselle, että isi ei voinut sille mitään. Se ajatus sattui syvälle ja laittoi miettimään, että jätinkö mä jotain tekemättä. Annoinko Matiaksen lähteä liian aikaisin. Kun hautajaiset oli ohi ja katsoin kuvaa, niin se tietty katse oli hävinnyt, olin antanut itselleni anteeksi.

Nyt, kun aikaa on kulunut, niin olen osannut jäsentää ajatuksia. Nyt muistan Matiaksen viimeisen illan tarkemmin. Ennen kuin laitoin Matiaksen sänkyyn nukkumaan, niin se katse oli jotenkin tyhjä. Se oli sellainen katse, että Matias oli lähdössä, Matias oli jo tarttunut enkeliä kädestä kiinni ja mä en sitä huomannut. Mun olisi pitänyt nähdä se. Ehkä siksi Matias odotti, että isi herää aamulla ja lähtee sitten, isin sylissä.

Me on aina uskallettu rakastaa, siis aina! Voi tuntua oudolta, kun sanon, että pitää uskaltaa rakastaa, mutta se tarkoitaa juuri sitä, että kun tietää, että toisesta joutuu luopumaan, niin silloin pitää olla rohkeutta rakastaa. Pitää uskaltaa avata sydämensä vaikka tietää, että se sydän tulee särkymään. Nyt on aika, kun pitää uskaltaa luopua. Se luopuminen ei tarkoita unohtamista, se ei tarkoita sitä, että ikävä tai suru poistuu, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se tarkoitaa sitä, että se elämä mikä on kantanut tähänkin asti, kantaa edelleen. Se tarkoittaa uutta elämää ilman Matiasta, uutta elämää surun ja ikävän kanssa, uutta elämää olemalla vahvasti heikko.

Pitää hyväksyä, että Matias ei kulje enää mun rinnalla täällä maan päällä, mutta Matias kulkee aina mun sydämessä ja muistoissa. Pitää hyväksyä se, että en välttämättä ole enää sama mies kuin ennen. Pitää hyväksyä kaikki kipu, ikävä ja kaipuu.

Yhtenä päivänä kävin haudalla. Normaaliin tapaan kyykistyin haudan eteen ja mun piti jutella Matiakselle. En saanut sanotuksi mitään, yhtään sanaa ei tullut ja sitten purskahdin itkuun. Sitten yhtäkkiä koko vartaloon tuli lämmin tunne. Ihan kuin haudasta olisi tullut lämmintä ilmaa. Itku loppui ja sanoin, että kiitos Matias!

Kiitos Matias, että olit mun mun elämässä. Kiitos, että olit mun poika. Kiitos, kun opetit mua elämästä ja siitä mikä elämässä on tärkeää. Kiitos, kun teit musta paremman ihmisen. Kiitos, kun luotit ja annoit elämäsi isin käsiin. Meissä virtasi sama veri ja se Ahosen veri virtaa edelleen isissä. Siksi sä olet aina osa mua ja mä olen aina osa sua.

Viimeinen matka

Istun koneen ääressä ja tuijotan näyttöä. Mietin, että miten ikinä pystyisin kertomaan teille ne tunteet, joita mun sisällä on. Matias siunattiin haudan lepoon viime lauantaina. Se oli elämäni raskain päivä. Jos joskus koeteltiin niitä hartioita ja käsivarsia, joilla Matiasta kannoin, niin se oli hetki, kun tartuin poikani arkun kahvasta kiinni!

Nostat oman pienen poikasi pienen arkun ja lähdet kävelemään kohti kirkon alttaria samalla kuin urut soittaa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -virttä. Mä kirjaimellisesti tukehduin sisältä päin ja en meinannut kyyneleiden läpi nähdä eteeni. Mun sydäntä oli satutettu lopun iäksi, jotain kuoli mun sisällä, elämä löi todella lujaa vasten kasvoja. Vielä kerran kannoin Matiasta. Se oli viimeinen matka ja koko 8-vuoden aikana se oli raskain matka ikinä! Mutta se mitä mun sisältä kuoli, ei ollut rakkaus. Se ääretön rakkaus Matiasta kohtaan säilyy aina! Sitä ei edes kuolema voi meiltä viedä.

Se, että mä olen itkenyt miljoona kyyneltä Matiaksen kuolemalle, niin olen itkenyt myös omalle itselleni. Ehkä tämä kuva kertoo kaiken. Katsoin itseäni tästä kuvasta ja mietin, että tältä näyttää isä, jolta vietiin oma pieni poika. Tältä näyttää isä, jonka elämä on murtanut. Isä, joka nousi poikansa kanssa aina ylös, kun elämä oli laittanut polvilleen. Nyt joudun nousemaan yksin ja se nousu on ollut melkoista kompurointia.

Matiaksen siunaustilaisuus oli niin kaunis. Sinä maailman ihanin pappi, joka siunasit Matiaksen, niin haluan kiittää sinua koko sydämestäni, että teit Matiaksen siunaamisesta Matiaksen näköisen. Se oli sen äärettömän surun keskellä äärettömän kaunista! Nöyrä kiitos ja kumarrus sinulle!

Matiaksen sielulla on nyt rauha, Matias on saatettu haudan lepoon ja Matiaksella on nyt hyvä olla. Meillä on nyt paikka, jossa voidaan käydä hiljentymässä ja juttelemassa Matiakselle.

Matias, isi polvistuu sun edessä! Sä olit taistelija, sä olit äärettömän vahva ja sulla oli valtava halu elää. Yhdessä me rikottiin rajoja, me taisteltiin loppuun asti! Nyt se taistelu on vaimennut. Isillä alkoi nyt oma taistelu, että mä pääsen vielä polviltani ylös. Mutta isi lupaa sulle, että se vahvuus mikä meissä oli, asuu isissä edelleen. Yhdessä me näytettiin maailmalle, että me pärjätään ja kestetään mitä vaan. Isi kantoi ja sä pidit kiinni! Isin hartiat kantaa elämää jatkossakin.

Ja Matias, sitten kun aika on ja isi haudataan sun viereen, niin sitten me nähdään. Sitten me ei tarvita enää isin käsivarsia, ei tarvita erikoispolkupyörää, ei pyörätuolia, ei mitään! Sitten me ollaan vapaita ja voidaan tehdä mitä vaan.

Rakas poikani! Meidän matka jatkuu edelleen. Vaikka ne polut on maan päällä ja taivaassa, niin näytetään edelleen maailmalle mistä meidät on tehty. Ja edelleen, niin kuin siinä laulussa lauletaan, ”täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy”, niin siitä luusta meidät on tehty.

Rakkaudella

-isi-

Matias, isi täällä!

Moikka Matias sinne taivaaseen!

Isi täällä kirjoittaa sulle sinne jonnekin kauas. Muistatko joskus, kun isi on sanonut sulle, että ottaisin sun kaikki kivut ja sairauden itselleni, jos vain voisin. Nyt ne on varmaan siirtynyt isiin, koska isiin sattuu todella paljon. Mä olen Matias vähän erilailla kipeä, kun mitä sä olit. Isin sydän on rikki ja palasina. Mua sattuu niin lujaa, että en osaa sitä sanoin kuvailla.

Sä et varmaan sitä muista, mutta otin sut aamulla syliin, sä ikään kuin huokaisit syvään ja lähdit pois. Mä yritin pitää susta kiinni, mutta sä olit päättänyt lähteä. Olenhan mä sulle monesti sanonut, että sä saat lähteä, kun susta siltä tuntuu. En vaan tiennyt, että se hetki oli nyt.

Isi rakastaa sua niin paljon kuin vaan isä voi poikaansa rakastaa. Mä Matias annoin kaikkeni mitä mussa oli, ihan kaikkeni! Enempään mä en pystynyt. Mä niin toivon, että sulla oli isin kanssa hyvä elämä. Isi itki sun puolesta miljoona kyyneltä, isiin sattui, kun sulla ei ollut hyvä olla. Muistatko Matias, kun hypittiin trampalla, käytiin uimassa ja pyöräilemässä, laskettiin pulkkamäkeä, leikittiin Leon Leikkimaassa, käytiin huvipuistossa, keinuttiin puistossa ja vaikka mitä. Muistatko meidän aamut, kun muut vielä nukkui. Muistatko, kun katsottiin toisiamme eikä puhuttu mitään, koska sanoja ei tarvittu. Muistatko, kun ollaan löhöilty sohvalla ja nukuttu yhdessä päikkäreitä. Muistatko ne kaikki kerrat, kun ollaan istuttu saunan lauteilla tai sen kun oltiin paljussa. Muistatko, kun asuttiin kerrostalossa ja rampattiin pyörätuolissa kerrostalon kolmen kerroksen portaita ylös ja alas. Muistatko, kun käytiin taloyhtiön kellarissa 100-asteisessa saunassa löylyissä.

Ja Matias, sä oot sieltä varmaan nähnyt kuinka huonosti isi nyt voi, mutta sun ei tarvi isistä kantaa huolta. Sä tiedät, että isi on vahva ja isi pärjää. Isi on vaan niin surullinen, kun en saa sua enää syliini enkä saa sua hoitaa. Isi on täällä jutellut äitin ja Katin kanssa susta. Välillä me on yhdessä itketty ja välillä ollaan naurettu, kun sä olit aika veijari ja höpönassu. Ai niin, mä annoin sun nojatuolin Amandalle, mutta mä luulen, että naiset ei osaa arvostaa hyvän nojatuolin merkitystä.

Kun sä olit täällä isin kanssa, niin isi kantoi sua jokapaikkaan ja yritti järjestää asiat niin, että meitä ei pysäytä mitään. Eikä meitä mikään pysäyttänytkään. Nyt sä olet paikassa, missä sä voit itse tehdä asioita. Sulla on nyt hyvä olla. Ja jonain päivänä isi tulee sun luokse. Sitten me pelataan taas futista ja vaikka mitä. Koita poika treenata, koska isi on aika kova luu ja huono häviämään!

Sun ei Matias tarvi murehtia mistään. Isi hoitaa täällä asiat niin, että Amandalla, Jonnella, Aadalla, äitillä, Katilla ja Katin lapsilla on hyvä olla. Ja kun mä oon sua koko sun elämäsi ajan kantanut, niin mä kannan sut täällä maan päällä vielä sen viimeisen matkan. Mä teen sen arvokkaasti ja kunnialla, mutta miljoonat kyyneleet silmissä. Mä laitan sulle kauluspaidan päälle ja tukan kuntoon, koska Ahosen miehet lähtee aina tyylillä!

Matias, poikani! Sä olit vahvin ihminen ikinä! Sä näytit kaikille mitä elämä on, kun siitä joutuu taistelemaan. Mä autoin sua siinä taistelussa, mutta sä teit itse sen suurimman työn! Me oltiin aikamoinen parivaljakko ja ollaan sitä aina ja ikuisesti! Iskä arvostaa sua ihan jumalattoman paljon! Ja Matias, vaikka tämä siltä tuntuu, niin tämä ei ole jäähyväiskirje. Me ollaan yhteydessä joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja joka sekunti. Vähän vaan erilailla kuin ennen.

Tämänkin sä Matias tiedät, mutta isi rakastaa sua koko mun suuresta sydämestäni!!

Kahdeksan vuoden rakkaudesta ja haavoista

Jos luoja suo, niin Matias täyttää elokuun seitsemäs päivä 8-vuotta. Taas kerran se päivä, jota pelkää ja odottaa. Taas kerran sitä miettii, että nytkö vietetään viimeisiä syntymäpäiviä. Syntymäpäiviä, joita ei juurikaan pitänyt edes tulla. Voisi kuvitella, että mun rikkinäiseen sydämeen ei mahdu enempää kipua, mutta kyllä siitä täytyy edelleen.

Tykkimäen huvipuistossa heinäkuussa 2021

Tänäkin vuonna ollaan eletty täysillä, yritetty saada kokemuksia ja elämyksiä ja ennenkaikkea rakastettu! Helvetti, että mä olen yrittänyt, mä olen yrittänyt tehdä ihan kaiken. Mä olen yrittänyt Matiaksen takia ja mä olen yrittänyt itseni takia. Sanotaan, että mitä sitä ei tekisi lapsensa eteen. Se ei tässä tapauksessa ole ihan niin kuin se olisi terveen lapsen tai vähän vähemmän sairaan lapsen kanssa. Tämä elämä vie ihan kaiken. Se rikkoo sun sydämen, se rikkoo sut henkisesti ja fyysisesti. Se myös antaa paljon. Se antaa toivon, ymmärryksen, suvaitsevaisuuden ja arvotuksen elämää kohtaan.

Ja jumalauta mä pelkään! Mä niin pelkään, että minkä hinnan mä tulen tästä maksamaan. Mä rakastan Matiasta niin paljon ja mä olen niin monesti Matiakselle luvannut, että mä yritän ja mä hoidan sua loppuun asti! Enkä mä mitään muuta vaihtoehtoa ole koskaan nähnytkään ja mitään en tekisi toisin. Enkä mä tiedä sitäkään, että olisiko jotain pitänyt tehdä toisella tapaa tai paremmin, olisi varmaan pitänyt.

On tämä meidän elämä jollain tapaa myös aika huvittavaa. Toinen on kuolemansairas lapsi, toinen rikkinäinen isä. Sitten me yhdessä kipuillaan, kumpikin omalla tapaansa ja silti painetaan eteenpäin sen minkä ehditään. Kaksi Ahosta, jotka hakkaa päätä seinään eikä anna periksi. Varmaan vähempikin joskus riittäisi, mutta kun toinen on päättänyt taistella elämästään ja toinen antaa siihen taisteluun kaiken apunsa, niin näillä me mennään!

Ensin me hoidetaan 8-vuotis synttärit kunnialla maaliin ja sitten aloitetaan taas koulutie, kun mestarihan menee kakkosluokalle. Siitäkin olen niin onnellinen, että Matias voi käydä koulua, samaa koulua, jota terveetkin lapset. Vuosi on jo kouluakin takana ja siellähän poika on komiana murskannut sydämiä. Matias on ollut pitkään tosi hyvässä kunnossa ja se on helpottanut elämää ja arkea tosi paljon.

Aina välillä olen puhunut katkeruudesta. Sen verran katson tuonne ylöspäin, että jos siellä joku pilven päällä istuu, niin aika kuoppaisen polun meille annoit. Ja sen verran vielä sinne terveisiä, että kun on tämä kompurointi täällä kivisellä polulla joskus päättyy, niin olet mulle velkaa aika helvetisti! Ja kyllä, kaikella on varmasti tarkoituksensa ja ehkä sekin sitten joskus selviää, että mikä tämän matkan tarkoitus on ollut. Jokainen matka täällä päättyy kuolemaan, mutta kyllähän tää on aika epäreilua.

En taas yhtään ole katsonut mitä olen kirjoittanut, en edes kirjoitusvirheitä. Yksinkertaisen miehen tekstiä suoraan syvältä sydämestä. No, rehellisesti ja tunteella olen aina kirjoittanut ja niin teen jatkossakin.

Matias ja Mika toivottaa kaikille mitä parhainta kesää!

Tehdään rikkinäisestä ehjää

”Sano mihin sua sattuu
Mä en anna sen sattuu enää
Kerään palaset ja tehdää rikkinäisest ehjää
Sano mitä sult puuttuu
Mä en anna sen puuttuu enää
Kerään palaset ja tehdää rikkinäisest ehjää

-Uniikki, Tuuli – Ehjää-

Perjantai, päivä jolloin monesti kirjoitan blogiin. Lapset on ollut viikon meillä ja lähtevät tänään toisille vanhemmille. Päivä, johon mahtuu joka kerta onnen ja tyytyväisyyden hymyä sekä epätoivon ja toivottomuuden kyyneliä. Hymyä siitä, että viikko on mennyt hyvin ja kyyneliä siitä, kun ne sisällä olevat tunteet taas kerran purkautuu. Viikon olen ollut taas vahva ja yrittänyt tehdä Matiaksen kanssa asioita, joihin hän ei itse pysty ja joista jää meille molemmille kokemuksia ja muistoja. Päivä, jolloin se vahvuuden takaa paljastuu herkkä ja rikkinäinen minä.

Viikonloppuna oli tosi lämmin ja aurinkoinen keli ja käytiinkin pikku-ukkelin kanssa leikkipuistossa keinumassa.

Tällä viikolla meillä oli Malikelta vuokrattuna yhdistelmäpyörä. Kävin Matiaksen kanssa useamman kerran pyöräilemässä ja Matias kyllä tykkäsi. Oli niin tarkkaavainen kokoajan ja kun kotipihassa kysyin, että oliko kivaa, niin kasvoille tuli ihan pieni hymynkare.

Puistoilun ja pyöräilyn lisäksi käytiin pelaamassa jalkapalloa. Matias oli kyllä hieman ihmeissään, että mikäs homma tää on. Matias ei kannattele itseään yhtään, niin futishommat oli ihan mun käsivarsien varassa, mutta hyvin me saatiin pallo maaliin.

Paljon taas ehdittiin viikossa touhuta ja elää. Kun vaan tietäisi mitä Matias tästä kaikesta ajattelee. Isänä mä yritän tehdä kaikkia sellaisia asioita, joita Matias tekisi, jos hän olisi terve. Tuon pienen taistelijan arki ja elämä on suurelta osin pyörätuolissa istumista tai sängyssä makaamista, niin me ollaan yritetty pitää liikettä yllä.

Sitten tällä kaikella on se toinen puoli. Kaikki tämä tekeminen pitää mut jotenkin kasassa. Ja niin kuin olen monesti kirjoittanut, niin ehkä saan sitten aikanaan rauhan sielulleni, kun ollaan ainakin eletty täysillä. Mikään mitä me tehdään, ei paranna Matiaksen sairautta eikä estä sitä mitä tulee tapahtumaan. Eikä se tee mustakaan ehjää. Me ollaan kaksi rikkinäistä, joista ei koskaan saa ehjiä.

Mä olen niin helvetin huono antamaan missään periksi. Taas kerran tekisi mieli huutaa tuonne korkeuksiin, että kerro mitä mun pitää tehdä, niin mä varmasti teen sen. Musta tuntuu, että mulla on loputon tahto ja voima tehdä Matiaksen kanssa vaikka mitä, mutta se vaan ei korjaa mitään. Se tunne on vähän niin kuin yhdessä laulussa sanotaan.

”Jos susta tuntuu et vaik annat kaikkes
Ja hartioilta lähe vaan ei paineet
Mä oon ollu siel, mä tiedän milt se tuntuu
Ku elämältä tulee vaan runtuu”